Kaikkein oudointa täällä, lukijan ajatuksia

Syksyllä lehtien varistessa 2021

Kaikkein oudointa täällä – minä, itseksi tulemisen mahdollisuuksineen ja karikoineen?

Kirja on mitä on – paperia, painomustetta, otsikoita, kuitenkin valmiina sysäämään ajatusketjuja liikkeelle lukijan päässä. Täyttä eloa ja täälläoloa. Tämä kirja kuin scifiä, tai oikeastaan ei genreä ollenkaan.

Kaupunki, rakennettu ja rakentamaton, ilman infraa ja sen kanssa. Taloja taivaan tuulten riepoteltavina ja taloja maan kamaralla. Ja siltä väliltä, vasta rakentumassa. Pysyviä ja katoavia rakenteita. Tiedän, että on ja yhtä hyvin ettei ole.

Mikään ei katoakaan kokonaan, muuttaa vain muotoaan ja häviää johonkin tuntemattomaan. Aavemaailmaanko jatkuvana metamorfoosina?

Emme näe paljoakaan siitä, mitä on, moninaisia säikeitä ja verkostoja ympärillämme, sitä, mihin olemme sidoksissa. Mitä onkaan olla olemassa täällä ilman aistihavaintoihimme perustuvaa reaalimaailman näkyvää pohjaa, materiaa: maailmaan heitettynä, omaan kehoon syntyneenä, aluksi vain oman ihon suojassa. Mistä elämänenergia, kaiken muuttava voima taivallukseen?

Kohtaamaan maailmassa olemisen ihme, olla täällä, tässä maassa, tässä kaupungissa ja samanaikaisesti muualla. Käsittämätöntä olla oman aikansa elämän kiertolaisena vain esiymmärrys matkaeväänä. Kyse ei ole kuitenkaan ajan pituudesta vaan syvyydestä. Siitä, miten ihminen menee vastaan sitä, mikä tulee kohti.

Spiraalia, hermeneuttista kehää olisi kierrettävä niin, että kierros kierrokselta ymmärrys syvenee – tai sitten ei. Tietää ja ei tietää, mitä enemmän sitä vähemmän. Jäädä paikalleen tai jatkaa matkaa ja luoda nahkansa yhä uudelleen. Syklistä jatkumoa aina hamaan loppuun asti, kunnes aika kiertyy spiraaliksi ja kirkastuu ympärilläsi. Et muista mitään ja muistat kaiken. Kerralla muistojen koko kirjo, eletty elämä.

Perhosen siiven lehahdus, enkelin siiven kosketus, katoamattoman energian liikkeelle panevana pyörtyilevänä virtana matkalla ikuiseen mereen. Vaelluksemme määränpäähän, elämänpuun, kaikkeuden kannattajan suojissa yhdessä ja myös aivan yksin elämänvirrassa. Joki on aina liikkeessä, niin mekin – vaiheessa yhä uudestaan.

Silti olemme polkemassa samoja tuttuja katuja, täällä tuleentumassa ja samanaikaisesti muualla, mielessä kehkeytymässä kokoomus uuteen tulemiseen.

Onko tämä totta, mitä minussa ja minulle tapahtuu? Unta vai reaalimaailmaa? Tämä uni on katsottava ja nähtävä, kuinka käy.

Ilman yksityiskohtien ymmärtämistä ei voi ymmärtää kokonaisuutta. Sitä kohti, edestakaisin.

Jatkuvaa vuorovaikutusta. Kaikki virtaa, muuntuu koko ajan. Pieni on suurta – suuremman alkulähde ja energian matkaansaattaja.

Lopulta on olemassa vain yhteyksiä. Kaikki ei hajoakaan yksityiskohtiin. Ei tässä kirjassakaan. Matkalla yksityiskohdista yhteyksiin kokonaisuus hahmottuu ja infra rakentuu: Minä olen, vaikkakin kuin perhosen lehahdus kaikkeuden osasena. Pienenä, alkiona vasta.

Kiitos kirjasta, Ilona
Oikeiden sanojen hedelmät ovat kirpeitä, varsi joustava ja sitkeä – kuin kultalangoin kirjailtuina elämänkokemusten verhoamana.

Joskus käy niin ja on käynytkin, että psykologi(kin) ymmärtää, mitä lapsi tarkoittaa, ja jokin avautuu hänen aikuisen mielessään kuin kukka. Elämän kauneutta piirtyneenä lapsen mieleen, vierasta ja samalla niin tuttua ja sanojen voiman alkulähteillä.

Kirjan herättämien ajatusten havahduttamana ja löytäjän riemuksi matkan varrelle ripoteltujen elämänviisauksien, kasvunkiteiden ja kristallisointien innoittamana,

Maija

Toinen lukijapalaute – kyllähän näistä kirjoittaja vallan riemastuu ja jaksaa taas kirjoittaa:
“Kun aloitin, en malttanut lopettaa ennen viimeistä sivua. Upeita kurkistuksia elämän eri tasoille. 25 mielenkiintoista elämänkaarta, mielenmatkaa joita höystää elämänviisaus. Kirkkaita kiteitä, jotka jäävät sieluun tuikkimaan. Valaisevat. Kirjassa kiehtoo suomalaisen luontomystiikan verevyys modernissa kuosissa.”