VOIMANLÄHTEILLÄ-kirja ilmestyy toukokuussa

Tuhansien vuosien ajan ovat naiset eri puolilla maailmaa sijaitsevissa heimoissa ja kylissä kokoontuneet eri tavoin yhteen jakamaan kokemuksiaan, opettamaan, kuuntelemaan ja oppimaan. Näiden naisten pulssi sykkii meissäkin. Heidän viisautensa virtaa läpi aikojen, kuuluu hiljaisessa laulussa, joka kertoo naisten yhteydestä ja kauneudesta. Meidän on vain pysähdyttävä riittävän pitkäksi aikaa ja painettava korva sydäntä vasten, jotta kuulisimme sen kutsun.
(Heatherash Amara: Soturijumalatar – naiseuden voima, Basam Books 2021)

VOIMANLÄHTEILLÄ- kirja sai alkunsa kysymyksestä, voisinko löytää villejä, viisaita naisia, suorasukaisen objektiivisia ja rohkeita, jotka olisivat valmiita puhumaan elämästään ilman suojavarustuksia ja totuttuja tulkintoja.
Lähdin etsimään heitä ja löysin heidät – ja nyt kutsun sinut mukaan kuuntelemaan heidän sydäntensä laulua. Se laulu kertoo yhteydestä ja kauneudesta, elämän kipeistä kolhuista ja ihmeellisistä lahjoista.

VOIMANLÄHTEIILLÄ- kirja ilmestyy toukokuussa -22. Ennakkotilauksen voi tehdä nyt – kustantajan verkkokaupassa kirjan hinta on 29 euroa, ennakkotilauksen tehneille hinta on 24 euroa. Tilatun kirjasi saat julkkareissa LAIKUSSA 11.6. lauantaina kello 14 tai jos se sopii sinulle paremmin, kotiin tuotuna.
Julkkareihin laitan kutsua myöhemmin, pian, kunhan pandemiatilanne paranee, näin uskomme ja toivomme.

Ennakkotilauksen voi laittaa osoitteeseen
ilonatomi@gmail.com

Voimaa ja iloa,
Ilona

Näyte haastatteluista:
Olen tärkeä niin kuin puu on tärkeä, ja koira

Nimimerkki Pilkettä
96 vuotta
Maatalon emäntä, taiteilija
Kävelen keltaiseksi maalatun päärakennuksen ohi. Sitä ympäröivät pellot nukkuvat lumen alla. Koputan vanhan hirsitalon ulko-oveen. Ovi aukeaa, ja vastaani tulee koira, jolla on viisaat silmät. Se nuuhkaisee takkini lievettä, hyväksyy sisääntuloni ja väistyy emäntänsä edestä.
Astumme tupaan. Tummilla hirsiseinillä on talon emännän tekstiilitöitä, joiden värit saavat tilan soimaan: turkoosia, sinooperinpunaista, sammalenvihreää. Auringonvalo valaisee tilan, pöydällä on punainen liina. Emäntä kaataa minulle kahvia ja kertoo, että viereisessä päärakennuksessa asuu hänen poikansa perhe. Joka päivä joku käy minua katsomassa, hän sanoo, ja minä ajattelen: tämä on vanhan ihmisen paratiisi. Perhe lähellä, oma rauha ja koti, oma koira ja taide.
Miten voi oppia lukemaan sokean mummon hoidossa?
Lapsuuteni oli ankea ja rankka. Lapsuudenkotini oli kolmen sukupolven, neljän naisen huusholli. Asuimme samassa pienessä, kamarin ja keittiön kaupunkiasunnossa, yhdessä äitini, tätini ja sokean mummoni kanssa. Äitini sisar, tätini, oli luonteeltaan aikamoinen tyranni. Hän asui kamarissa ja me muut nukuimme keittiössä. Kamariin menimme vain, jos täti oli poissa kotoa. Hän oli naisista ainoa, joka kävi töissä, konekirjoittajana asianajotoimistossa.
Äitini oli jäänyt leskeksi 20-vuotiaana minun ollessani puolivuotias. Pumpulitehtaalle hän olisi päässyt työhön, mutta isäni oli ollut ison, vakavaraisen maatalon poika, eikä äidin olisi ollut sopivaa mennä tehdastöihin leskeksi jäätyään; hän olisi menettänyt kasvonsa. Aika oli silloin semmoinen.
Olimme lähteneet kotitilalta kaupunkiin isäni kuoltua. Avioliitto oli ollut isäni toinen. Nuori äitini oli tullut taloon hoitamaan isän ensimmäisestä avioliitosta syntynyttä sairasta lasta, ja vanhempani olivat rakastuneet. Isäni erosi vaimostaan mennäkseen naimisiin äitini kanssa. Niin täpärälle se meni, että heidät vihittiin toukokuussa ja minä synnyin heinäkuussa. Se oli aikamoinen skandaali, emmekä äiti ja minä olleet ollenkaan toivottuja isän sukuun. Äitiä pidettiin onnenonkijana ja syyllisenä isän avioeroon. Emme kuulleet isän suvusta mitään isän kuoleman jälkeen.
Vanhempieni avioliitto jäi kovin lyhyeksi, ja äiti jäi isän kuoleman jälkeen ikävään asemaan. Nainen ei voinut siihen aikaan hallita omaisuuttaan vaan hänelle määrättiin holhooja. Kotitila myytiin, ja me muutimme äidin kanssa kaupunkiin. Äiti sai omaisuudestaan elinkorkoa, jonka turvin hän kasvatti minut. Sotien jälkeinen inflaatio söi kuitenkin minun osuuteni isän perinnöstä. Sen suuruutta en tiedä – toki olisin sen saanut selville, jos olisin asiaa tutkinut, mutta en ole koskaan ollut kiinnostunut rahasta ja omaisuudesta.
Äitini oli nuori leski, jolla ei ollut ollut elämässään mitään kiinnekohtaa ennen vaimoksi ja äidiksi tuloaan. Lapsuudessani hän oli paljon poissa kotoa omissa riennoissaan. Sokea mummoni hoiti minua ensimmäiset vuoteni. Minulla ei ollut muuta seuraa kuin mummo. Muistan leikkineeni Singer-ompelukoneen alla – se oli ainoa paikka, jossa minun leikeilleni oli tilaa. Lukemaan opin 4-vuotiaana sillä tavalla, että katselin Aamulehdestä kirjaimia ja piirsin niitä yksi kerrallaan mummon kämmeneen, ja hän sitten kertoi minulle, mikä kirjain oli kyseessä. Kirjoja meillä ei ollut.
Iltaisin kuulostelin usein, josko talon ulko-ovi jo kolahtaisi ja äiti tulisi kotiin. Nukahdin omaan itkuuni. Äidinikävä oli kova.
Kesät olivat erilaisia; äiti otti minut aina mukaansa maalle. Ne olivat ihania kesiä: minulla oli leikkikavereita ja ympärilläni luonnon väljyyttä, eikä äitiä tarvinnut ikävöidä. Siinä kävi sitten sillä tavalla, että äiti ja maalle kulkevan linja-auton kuljettaja rakastuivat toisiinsa ja menivät naimisiin, kun olin 9-vuotias. Äidin tädille se oli paha paikka. Hän jäi mummun kuoleman ja meidän lähtömme jälkeen yksin.
Maallemuutto oli elämäni ensimmäinen iso käännekohta. Sain oman huoneen ja uusia koulukavereita. Isäpuoleni ei koskaan sanonut minulle pahaa sanaa, vaikka ei hän mitenkään isällinenkään ollut. Hänelle maistui alkoholi, mutta työnsä hän hoiti aina hyvin.
Kävin maalla kansakoulua kolme vuotta – ensimmäiset kaksi vuotta olin ollut koulussa Tampereella – ja lähdin sitten takaisin Tampereelle Tyttölyseoon. Kouluviikot asuin kaupunkikortteerissa.
Seuraava elämäni käännekohta oli ylioppilaaksi pääsyni. Minun piti valita, mitä seuraavaksi teen. Äiti hankki minulle kesätyöpaikan maatalosta – kesällä 1942 kaikilla kynnelle kykenevillä oli velvollisuus työskennellä jossain, missä vain saattoi olla hyödyksi.

Oma perhe
Kun toin sinut tunturiin
ensimmäisen kerran
sinulta hukkui tutti
kämpän laverin alle.
Eilen rämmimme rinnettä
vahvassa lumessa
sinä otit repustani tavaraa
omaasi ja kysyit:
jaksatko?

Yhtenä päivänä me talon työntekijät olimme palaamassa ruokatunnilta pellolle päin, kun näin talon pojan, tutun koulukaverin, istumassa kalustorakennuksen röylin, sadesuojan, alla. Hän oli palannut sodasta kotiin. Siinä sitten morjenstettiin ja vaihdettiin kuulumisia. Poika rupesi minua saattelemaan työpäivien päätyttyä. Rakastuimme palavasti. Sitä menoa asiat sitten kehittyivät semmoisiksi, että meidät vihittiin lokakuussa 1947.
Mieheni oli ollut sodassa eturintamalla rankoissa paikoissa. Näkyviä vammoja ei hänelle sodasta tullut.
Valitsin avioliiton ja perheen sen sijaan, että olisin lähtenyt opiskelemaan, enkä ole sitä koskaan katunut. Minulle oli hyvin tärkeää, että sain oman perheen. Ensimmäinen raskauteni päättyi keskenmenoon, mutta saimme terveen vauvan vuonna 1949. Kun mieheni vanhemmat kuolivat, ensin äiti saman vuoden joulukuussa kuin meidät oli vihitty ja isä muutamaa vuotta myöhemmin, jäimme mieheni kanssa taloon emännäksi ja isännäksi. Navetta oli täynnä lehmiä. Peltohommat tehtiin hevosten kanssa isolla työporukalla.
Elämäni seuraava iso käännekohta oli se, kun mieheni kuoli yllättäen. Jäin leskeksi 42-vuotiaana kolmen lapsen äitinä. Miehelläni oli perinnöllinen sairaus, joka aiheutti vatsa-aortan repeämisen ja äkkikuoleman. Se oli valtava shokki. Olin sattumalta mieheni kuollessa juuri silloin pois kotoa, hakemassa poikamme ajokorttia.
Tilalla ei silloin enää ollut lehmiä, ne oli jo hävitetty. Se oli ollut iso muutos. Karjakkoa ei enää talossa ollut, yksi pitkäaikainen palvelija oli huushollihommissa. Hänen perheensä asui tilalla sivurakennuksessa. Elämäni oli aika vapaata, kun ei tarvinnut ihan aina tehdä kyökkihommia. Tyttäreni oli kova tekemään keittiötöitä jo pienenä; kun tulin sikalasta sisälle, minua odotti usein tytön tekemä aamiainen.
Peltotyöt tehtiin siihen aikaan jo koneilla. Hoidin emakoita ja kasvatin porsaita muutaman vuoden mieheni kuoleman jälkeen. Navetta oli jo vanha ja huono siihen aikaan, eikä sikojen pito kestänyt muutamaa vuotta kauempaa. Poikani jatkoi tilanpitoa, ja nyt tilaa pitää pojanpoikani.
Kun olin jäänyt leskeksi, paikallisen koulun opettajapariskunta houkutteli minut mukaan Lapin reissulle – ja se oli sillä sipuli! Kerta kaikkiaan hullaannuin Lapista ja tein yhteensä 40 reissua sinne, monet niistä yhdessä perheen kanssa. Ehdin kiertää reppu selässä kaikkien Pohjoismaiden tuntureilla ja kiivetä myös Ruotsin ja Norjan korkeimmat huiput. Tampereella oli Tunturikerho Kolbma (saameksi kolme). Sieltä sain monia hyviä ystäviä loppuiäkseni – tai paremminkin heidän loppuiäkseen. Monet heistä ovat jo lähteneet.
Eurooppaan tein neljä bussiretkeä. Rautaesiripun aikana kävin myös Itä-Eurooppassa. Siitä voisi kirjoittaa vaikka kokonaisen kirjan. Esimerkiksi Puolan majapaikassa luulivat meitä ensin unkarilaisiksi. Kun kuulivat, että olemme Suomesta, majapaikan emäntä löi kädet yhteen ja huudahti: ”Jeesus Maria, kapitalisteja!” Ja yön hinta nousi puolella saman tien. Halpa se silti oli.
Päädyimme lopulta Berliinin kuuluisalle raja-asemalle, josta luikahdimme Länsi-Berliinin puolelle. Siellä menimme iltapimeällä bussien leirintäalueelle, jota hoiti kaksi miestä. He olivat aivan kännissä, koska luulivat, ettei ketään tulisi enää niin myöhään yöllä. He kaatuilivat meille tarjoillessaan, pöydän päälle ja syliimme, ja ruoat lentelivät minne sattui. Aamulla herätessä huomasimme, että olimme nukkuneet ihan Berliinin muurin kyljessä.

Taide on pitänyt pystyssä

Perheessäni on aina juhlittu paljon – aiheita löytyy aina. Hyvin suosittuja olivat esimerkiksi kissan ristiäisten rääppiäiset. Juhlissani yleensä lahjarahat osoitettiin sokeiden ampiaisten silmälasirahastoon.
Erään kerran perhehappeningin teemana oli ”Odotetaan kuin kuuta nousevaksi”. Meitä oli mukana noin kymmenen henkeä ja tyttärenpoikani, joka on runoilija, oli seremoniamestarina. Veimme pihalle nojatuoleja, joilla istuimme katse nousevan kuun suuntaan. Kuuntelimme runoja, joimme viiniä ja odotimme kuuta nousevaksi. Ja kyllähän se kuu sieltä sitten lopulta nousi.
Minulla oli hieno tilaisuus käydä teattereissa, koska äidin vanhempi sisko oli näyttelijänä Kansan näyttämöllä, nykyisessä Helsingin kaupunginteatterissa. Olin pitkään leskenä, ja minulla oli aikaa ja halua tutustua monenlaisiin asioihin.
Kävimme myös porukalla perheen ja ystävien kanssa teattereissa ja oopperassa eri kaupungeissa sillä seurauksella, että nuorempaa poikaani puraisi oopperakärpänen ja hän on sen jälkeen kiertänyt ympäri Eurooppaa katsomassa oopperaesityksiä.
Näimme monia näytelmiä Turun kaupunginteatteriin Långbackan ja Holmbergin kaudella, esimerkiksi Seitsemän veljestä sekä Pohjalaisia. Kun Långbacka ja Holmberg päättivät ohjata Turussa Pohjalaisia, nousi suuri häly. Ennustettiin, että he tulisivat raatelemaan näytelmän. Se oli kuitenkin niin perinteisistä perinteisin esitys, että arvostelijat saivat pitkän nenän.
Kun täytin 90 vuotta, kirjoitin näytelmän Sekoitus, jonka esitimme ystävieni kanssa vanhan kivikellarin mäessä. Kellari täytti samana vuonna 100 vuotta. Näytelmässä kuvataan, kuinka 40-luvun lopulla kirkonmäen lähetysjuhlille kerättiin taloista sahtia. Meidän talostamme lähetettiin liian väkevää juomaa, mutta se keksittiin sekoittaa muihin laihempiin juomiin sillä seurauksella, että yön yli käytyään koko sahtimäärä muuttui väkeväksi. Niinpä lähetysjuhlilla kirkonmäellä lopulta makasi pusikoissa pitäjän miehiä koivet oikosenaan. Eikä meiltä sen jälkeen pyydetty sahtia lähetysjuhlille.
Taide on merkinnyt minulle aina hirveän paljon. Olen kirjoittanut runoja erilaisiin tilaisuuksiin, ja runoistani on koottu kirja. Kuvataiteista olin kiinnostunut jo koulussa, ja yrittelin taidetta harrastaa jo mieheni eläessä, mutta se kävi hankalaksi. Kävin kaupungissa työväenopiston tunneilla piirtämässä elävää mallia ja opiskelemassa öljyvärimaalausta, mutta viimeinen bussi maalle lähti puoli tuntia aikaisemmin kuin tunti loppui. Leskeksi jäämiseni jälkeen menin Ahjolan kansanopiston ja työväenopiston maalaustunneille. 60 vuotta täytettyäni lähdin opiskelemaan kuvataidetta Pirkkalan taidekouluun. Se oli hyvä koulu ja on vieläkin. Koulussa oli Oiva Meriläisen, Suomen Taideakatemian opettajan, laatima monipuolinen opetusohjelma.
Innostuin tekstiilitaiteesta ja perustin puodin, jossa myytiin lahjatavaraa: oli joulu-, pääsiäis- ja kesäpuodit. Mukaan toimintaan tuli muita innokkaita käsintekijöitä ja taiteilijoita. Puoti on vieläkin pystyssä. Tein pieniä myyjäistöitä, joita oli helppo myydä, esimerkiksi valtavan määrän aplikoituja patalappuja. Niitä on nykyään ympäri maailmaa: Euroopassa, Australiassa, Afrikassa ja Amerikassa. Otin osaa isoihinkin näyttelyihin itse suunnittelemillani pienillä ja isoilla tekstiilitöillä Suomen ensimmäisissä kesänäyttelyissä, Purnussa ja muualla.
Oriveden Opistolle menin Suomen Akatemian johtajan Takalo Eskolan vetämälle maalauskurssille. Siellä sai alkunsa performanssiryhmä Proxima Kentauri, joka toimi aktiivisesti neljä vuotta. Performanssit olivat minulle hyvin tärkeä elämänvaihe, jonka aikana syntyi monia merkittäviä henkilökohtaisia ystävyyssuhteita. Esitimme performansseja myös kotitaloni pihassa muutamana kesänä. Välillä esitykset olivat aika hurjiakin. Kerran, kun ryhmämme oli kutsuttu esiintymään Oriveden Opistolle esiintymään amerikkalaisille vierailijoille, Opiston silmäätekevät tulivat seuraamaan harjoituksia, ja niinhän siinä kävi, että amerikkalaiset pakattiin kiireesti bussiin ja vietiin ihan muualle esityksen ajaksi. Hurjuus ei ollut meille itsetarkoitus, mutta joskus aiheet olivat aika provosoivia. Mitään sopimatonta esityksissä ei varsinaisesti ollut – tai ehkä olikin jonkun mielestä. Alasti en kuitenkaan itse koskaan esiintynyt. Ne olivat hauskoja vuosia! Olin vapaa menemään mukaan kaikenlaisiin hullutuksiin.
Juhani Takalo-Eskola, taideakatemian johtaja, oli täysin estoton. Vaikka hän esiintyikin alasti, ei siinä koskaan ollut mitään härskiä. Se vain oli hänelle yhtä luonnollista kuin lapsen leikki. Ja hän sai muutkin innostumaan hullutteluun. Toinen taideakatemian opettaja, Oiva Meriläinen, oli myös valtavan hyvä. Hänessä oli erikoista se, että hän sai ihmisestä irti sellaista, mitä hän ei ollut voinut kuvitellakaan osaavansa.
Kun Proxima Kentauri-ryhmä esiintyi talomme pihassa, majoitin esiintyjät piharakennukseen ja näytin kaikille heidän huoneensa. Kun menin herättämään porukat aamiaiselle, hämmennyksekseni he tulivatkin ulos ihan eri ovista kuin mihin illalla olivat menneet.

Yöllä kun en saa unta
menen ulos ja katselen taivasta
se on sakena tähtiä
niin kuin kuuttomana yönä on.
Tällaisena hetkenä
ihmisen kuuluisi tuntea itsensä
hiekan jyväksi
mutta yllättäen
koen olevani tärkeä.
Olen tärkeä niin kuin puu on tärkeä
ja koira.
Olen lenkki luonnon kiertokulussa,
en haikaile ikuisen elämän perään.

(Runot ovat haastatellun kirjoittamia)

Share your thoughts