Mannerista

Elinikäinen rakkaus: Eeva-Liisa Manner

Oman elämäni manner

Luen sitä runoilijaa, joka on jo sanonut kaiken
tunteesta, älystä, havainnoista

ja kirjoitan silti, piirrän omat viivani sormella uuteen lumeen.
Hän on yhä täällä,
vaikka Kalevankankaalla hän on jo pölyä, tähtipölyä;
hän valaisee koko kaupungin.
Lapsuuden hämärästä, avaruuksista, hevosista luen,
ja yhtäkkiä muistan, miten tie oli sileä kesäisin, tie sametista tehty.
Ja muistan, ei, tunnen taas
miten elävä ajatus riemastuttaa,
ja miten syntyy uusi oivallus
kaikesta siitä mikä on oleellisen tärkeää:
sanoista, lauseista, elämästä.

(Ilona Tomi 2023)

Yhtenä kevätiltana Ähtärissä nojailin Kantakrouvin tiiliseen ulkoseinään ja puhuin ystäväni Riston kanssa Eeva-Liisa Mannerin runokirjasta Fahrenheit 121. Sitä en muista, miten kirjaan olin tarttunut – olin kai ottanut kirjan äidin kirjahyllystä. Tein niin usein, ja sillä tavalla olin tutustunut Kansojen historia-kirjasarjaan, Pohjantähti-trilogiaan, Serengeti ei saa kuolla- teokseen ja Aila Meriluodon, Kirsi Kunnaksen, Mirkka Rekolan ja Paavo Haavikon runoihin. Muistan tuon hetken elävästi: poltimme Riston kanssa tupakkaa ja olimme hurjan rakastuneita – rakastuneita Eeva-Liisa Manneriin, ja ehkä vähän toisiimmekin, tai ainakin nuoruuteen ja siihen tunteeseen, että maailmassa oli joku muukin, joka oli lumoutunut Mannerista. Meistä tuntui, että olimme löytäneet uuden planeetan, tai tavoittaneet jonkin uuden, merkillisen ajattelun, tunteiden ja havaintojen tason.
Olin otettu siitä, että olin syntynyt samana päivänä kuin Eeva-Liisa Manner, 5. joulukuuta, vaikkakin 36 vuotta myöhemmin. Voisiko minusta tulla oman elämäni manner?
Siitä alkoi elinikäinen rakkaus: 18-vuotiaan omat runot alkoivat elää. Niitä lukiessa ei ole epäilystäkään, kuka niiden innoittaja on. Mannerin kuvat ja äänenpainot kuuluvat niissä selvästi, ja niinhän sen pitää mennäkin. Ensin jäljitellään idoleita, sitten haetaan omaa ääntä.
Mannerlaatat liikkuvat
Myöhemmin, kun aloin kirjoittaa proosaa, tartuin säännöllisesti Mannerin teksteihin, ja aina, ihan joka kerta, oma kirjoittaminen alkoi sujua.
Jotain kummallista Manneria lukiessa minulle tapahtuu. Alan luottaa omaan tapaani kirjoittaa. Laskeudun omaan alitajuntaani, tai uniini, ja löydän sieltä tunteita ja havaintoja. Tai nousen ideamaailmaan, sinne, missä liikkuvat elävät ajatukset. Onko tässä maailmassa mitään hienompaa kuin elävä ajatus? Se on äärimmäisen harvinainen ja uhanalainen otus. Se on siro tai groteski, keveä tai romuluinen. Oli se minkälainen tahansa, sen kohtaaminen on harvinainen ilo.
Nuorempana ihailin Mannerin älyä. Opin häneltä älyn korkeimmasta muodosta: ilmiöiden välisten suhteiden ymmärtämisestä.
Kun Manneria lukee, tajuaa kaiken, ja jälkeenpäin ei osaa sanoa, mitä oikein ymmärsi. Se on kiehtovaa. Siinä mielessä Mannerin lukeminen muistuttaa filosofien tekstejä; Steinerin, Spinozan, Heideggerin, Arendtin. Miten on mahdollista, että sama teksti aukeaa aina uusin tavoin? Osa näistä aukeamisista on sellaisia, ettei niitä pysty sanoittamaan. Ne elävät siinä hetkessä, kun ne lukee.
Nykyään minua koskettavat Mannerin tarkat havainnot – aistimaailmassa, alitajunnassa ja ideamaailmassa. Myös se, miten hän kirjoittaa tunteista – sielun, psyyken havainnoista- on merkillisen tarkkaa ja elävää:
”Ja ryöstetty tähti, joka arvalla jaettiin
suurten armeijain kuten muinoin jumalten kesken,
varistaa kauneutensa sokean ihmisen vuoksi.
Leikkivät, tanssivat, laulavat eläimet,
nopeat, huimat, suippokuonoiset kauriit
kuolevat. Linnut metsässä vaikenevat,
metsät vaikenevat.

Autius. Vuorilla sataa lunta. Jokiruoko ei muista.

Tuolla puolen kääntyvät tähdet.”

(Srontium, Orfiset laulut, 1960)

Mannerin aiheet ovat ikiaikaisia, aina ajankohtaisia. Hän kirjoittaa eläimistä:
”Eläimet ovat ainoat vilpittömät, todelliset.”
(Niin vaihtuvat vuoden ajat, 1964)

—”Rukoilkaa eläinten tähden, te rukoilevaiset,
jotka armoa kerjäätte, menestystä ja rauhaa,
myös heihin on vuotanut läsnäoleva henki,
myös he ovat sieluja, ehyemmät kuin te,
ja selvät, rohkeat, kauniit;

ja jos aloitamme alusta, kuka tietää,
saamme jakaa myös nämä kärsimykset,
yksinkertaisemmat, ankarammat, äärettömämmät
kuin meidän.”

(Kambri, teoksesta Tämä matka, 1956)

Muistot pysyvät, eivät meistä lähde:

”—Sillä äkkiä mustiksi lakatut vaunut ajavat sillalle.
pyörä irtoaa, vaunut kaatuvat. Hevonen polvistuu ja vapisee
ja silta on punainen. ”Ampukaa se, hyvä Jumala,
ampukaa se”, joku sanoo, (ehkä se on) minun ääneni,
mutta en tunne sitä.
Oliko se minun hevoseni, en tiedä, kai se on kuollut
ajat sitten, mutta muistin hylsyssä (siis minussa)
se yhä lankeaa, kuin tajuntani olisi syöpynyt
tähän halkaistuun hetkeen, joka on kuilu.
Ja irronnut pyörä tulee yhä hoippuen minua kohti
sillan rummun yli, joka sykkii taukoamatta.
En pääse koskaan pois tältä sillalta.”

(Muiston pysyvyys, 1971)