Runoa ja proosaa

Runo ja proosa

Kun kirjoitan proosaa, tavoitteeni on ajatella ja sitten ilmaista ajatus niin täsmällisesti kuin osaan. Runossa tilanne on toinen, ja se tekee minut epävarmaksi. Ei epävarmuus huono asia ole, kunhan se ei estä kirjoittamasta.
Runo rakentaa omat lakinsa ja todellisuutensa, eikä se välitä lauserakenteista, sanajärjestyksestä tai kielen logiikasta. Runon kirjoittaja kulkee omassa kielessään ja todellisuudessaan välittämättä siitä, miten muut hänen aihettaan käsittelevät. Runoilijan täytyy luottaa itseensä, kuka muu sen tekisi? Ei hänen runoonsa päde faktantarkistus eikä kukaan voi sanoa, onko runo hyvä vai huono. Runosta voi sanoa, että se koskettaa, tai että se saa jonkun tunteen minussa heräämään, tai että se saa minut ajattelemaan tai näkemään jonkin ilmiön eri näkökulmasta kuin ennen, tai että runoilija on kulkenut samassa maisemassa kuin minä olen kulkenut. Siinä kaikki. Hyvästä tai huonosta ei kannata puhua. Se on turhaa.
Olen lentänyt huteralla pienkoneella Uudessa Seelannissa vuorten yli ja nähnyt, miten soravirrat virtaavat pitkin vuorien kylkiä. Vuoren rapautuminen tapahtuu hyvin, hyvin hitaasti, mutta se tapahtuu.
Kirjoitin tänä aamuna runon, ja se teki minut hyvin onnelliseksi:
Vuori soraksi, sora hiekaksi.
Tomuksi.
Tuuleksi.
Tuuleen.