Vanhenemisesta, oppimisesta, elämänkaaren metamorfooseista

Minä kehossani

Suhteeni omaan kehooni on aika hajamielinen ja irrallinen. Elän kehossa, mutta
saatan unohtaa sen. Kun selkää särkee, muistan taas, että minun on pidettävä huoli myös fyysisestä minästä. Lapsena pelkäsin, että herään aamulla tuntemattoman ihmisen sisällä ja oudossa ympäristössä. Ajattelin, että minun olisi teeskenneltävä olevani se henkilö, jonka kehoon olin unen aikana joutunut. Tämä pelko kuvaa hyvin sitä, että en ihan tuntenut olevani kotona itsessäni. En ollut inkarnoitunut, todella saapunut, siihen kehoon, jossa elin. Se oli kiusallinen ja kummallinen, jotenkin vieras. Jos minua kehuttiin kauniiksi, se oli mielestäni hyvin outoa puhetta. En pitänyt itseäni rumanakaan, mutta kauneuteni ei ollut minun kauneuttani, vaan ulkokuoreni ominaisuus. Se ei ollut minä itse.
Vaikka en ole kokenut kehoani omakseni, nyt vanhemmiten on silti vaikea luopua sen terveydestä, nuoruudesta, kauneudesta. Toivon, että olisin nauttinut siitä aikanaan enemmän! Ylipäätään toivon, että olisin osannut nauttia elämästä enemmän… olen huolehtinut monesta asiasta aivan turhaan. Maailmanloppua ei ole tullut, ei edes minun maailmani loppua, vaikka monesti asiat ovat todellakin menneet eri tavalla kuin olisin toivonut.
Toivottavasti minun ei tarvitse kahdenkymmenvuoden kuluttua katua sitä, etten kuusikymppisenä arvostanut omaa fyysistä olemuspuoltani. Olisiko tämä hyvä päivä alkaa ystävällisemmäksi itselleen?

Sielun elämänkaari, käännekohdat ja voimanlähteet

Rakkaus oli lapsena sitä, että oli ihmisiä, joiden silmissä näkyi ilo siitä, että olin olemassa. Myöhemmin rakkaus oli peili: tuo toinen pitää minusta, siis kelpaan. Ja vielä myöhemmin, vanhemmuuden ja pitkän parisuhteen myötä, rakkauden idea muuntui; tahdon olla läsnä toiselle, vaatimatta itselleni mitään. Vanhempieni kuolemien jälkeen rakkaus alkoi merkitä ainoaa oleellista elämäntehtävää, sitä, mitä meistä jää jäljelle.
Sielun voimanlähteet ovat muuttuneet sitä mukaa, kun ikää on tullut. Opettaminen oli nuorena tiedon jakamista, nykyään se merkitsee minulle läsnä olevaa vuorovaikutusta. Ystävyys oli aikanaan yhteisiä seikkailuja, nyt se on sitä upeaa tunnetta, että voimme ystäväni kanssa oppia toisiltamme innostavia asioita. Turvallisuus oli nuorempana sitä, että yritin pysäyttää ajan kulun ja takertua siihen, mikä oli minulle hyvää. Nykyään istun veneessä kuohuvassa virrassa eikä minulla ole muuta turvaa kuin oman tilanteeni hyväksyminen: vene syöksyy kohti putousta. Nautin maisemista, huudan ilosta ja kauhusta, kun pikku veneeni poukkoilee hallitsemattomasti kivien keskellä. Jollain merkillisellä tavalla turvallisuus syntyy täydellisessä turvattomuudessa.
Sielu, psyyke, mieli, miten sitä sitten haluammekin kutsua, on käynyt läpi monenlaisia metamorfooseja, ja silti, jotenkin, olen se sama pikkutyttö, joka istuu isän sylissä kuuntelemassa laulua: Kun yö liki ikkunan liikkui…vokaalien ja sävelten syvyys ja elävyys keinuttavat lempeästi mieltäni ja maailma on kaunis, kaunis!

Elämänkaaren hengelliset metamorfoosit

Olen saanut tutustua elämäni aikana monen viisaan ajattelijan teoksiin ja osallistua työpajoihin, luentoihin ja koulutuksiin, jotka ovat olleet tienviittoja matkalla hengelliseen todellisuuteen. Lapsuuden uskonto on muuntunut tiedoksi: minussa on monien eri minuuksieni sisällä itse, ihmisen ydin, luovuuden lähde, hengellinen olemuspuoli– käsitteitä käsittämättömälle on monia. Sen ytimessä muotoutuu juuri minun elämänkaareni. Se on viisas ja ajaton. Se on pyhä hiljaisuus kaiken psyykkisen hälyn takana. Se on aina ollut ja tulee aina olemaan, ja sen luokse on monta tietä. Välillä kadotan sen kokonaan, ja olen minuuksieni varassa: eksyksissä. Ja sitten se taas alkaa säteillä elämänkaareni punaisella linjalla ihmeellistä valoaan. Sen keskiössä on järjenvastainen, ihana varmuus siitä, ettei minulla ole mitään hätää. Kaikki on hyvin.

Itse, nyt

Vanhempieni kuoleman jälkeen heidän talonsa, lapsuudenkotini, tyhjentäminen oli iso käännekohta elämässäni. Kuukausia raivasimme tavararöykkiöitä: kirjoja, kirjeitä, valokuvia, huonekaluja, tauluja, mattoja, lamppuja, pöytäliinoja, työkaluja, vanhoja sanomalehtiä, urheiluvälineitä, vaatteita. Isän ja äidin kauniit, tyylikkäät esineet tuntuivat muuttuneen arvottomiksi ja menettäneen loistonsa, kun niistä huolehtineet ihmiset olivat poissa. Suhteeni tavaroihin muuttui lopullisesti. Luultavasti suurin osa minulle merkityksellisistä tavaroista on kuolemani jälkeen lapsillemme pelkkää roskaa.
Lapsuudenkotini tyhjentämisestä lähtien olen tehnyt kuolinsiivousta: järjestänyt kirjani ja paperini, vienyt turhia esineitä kierrätykseen, siivonnut kaappini ja polttanut sellaisia kirjeitä ja päiväkirjoja, joita en halua kenenkään lukevan kuolemani jälkeen. Silti tavaraa on aivan liikaa: minusta tuntuu, että esineet rakastelevat öisin keskenään ja lisääntyvät vinhaa vauhtia. Varsinkin kirjat. Viimeksi huomasin, että Taikavuori oli hivuttautunut Kotiopettajattaren romaaniin kylkeen kiinni ja niiden taakse oli ilmestynyt kolme somaa, rusottavaa saksa-englanti- taskusanakirjaa, joita, siitä olen varma, en ollut nähnyt koskaan aikaisemmin.
Olen tullut elämänvaiheeseen, jossa en enää tiedä mitään eikä minun tarvitsekaan tietää. Tärkeää on vain läsnäolo. Kaikki muu on katoavaa. Myötätuntoinen läsnäolo ei katoa koskaan; se on energian laki. Jos pystyn todella näkemään ihmiset, jotka kohtaan, läsnäolon energia jatkaa elämäänsä heissä ja heidän kauttaan laajalle, kauas.
Oppiminen jatkuu: egoismia poltetaan pois. Vaikka vanheneminen ja kärsimys pelottavat, olen samalla utelias näkemään, mitä saan vielä oppia.